• Kisakausi avattu takkuisesti

    Alkuperäinen suunnitelma oli avata kisakausi kesäkuun lopussa Kiskossa, mutta joku ilkeämielinen virus päätti laittaa asiassa vastaan ja sain tyytyä selaamaan online-tulospalvelua sohvan syövereistä käsin. Onneksi tauti oli viikossa taputeltu ja pääsin vihdoin viime sunnuntaina starttiviivalle asti Voimarinteen teräsmieskisoissa!

    Lue lisää
  • Girona - Serinyà treenilomakohteena

    Kesän kisakausi on jo hyvässä vauhdissa eikä kenelläkään varmaan tällä hetkellä ole akuuteimmalla todo-listalla lähteä treenileirille. Siitä huolimatta ajattelin tehdä pienen yhteenvedon Gironan seudulla sijaitsevasta Serinyàsta ja sen treeniolosuhteista.

    Lue lisää
  • Aurinkoa, treeniä, lepoa ja ruokaa

    Edellisen ja tämän viikon tekemiset voisi vallan mainiosti tiivistää otsikon neljään sanaan. Elo Gironassa on siis ollut vallan yksinkertaista ja turistihommat ovat jäänet enimmäkseen luonnonmaisemien ihailuun, museoissa ja kirkoissa en ole paljon käynyt muita häiritsemässä.

    Lue lisää

sunnuntaina, marraskuuta 24, 2013

Mukavaa luettavaa pimeneviin iltoihin

Päivitin äsken hieman blogini oikeasta reunasta löytyviä seuraamiani blogeja. Tässä vielä sama lista seuraamistani pääasiassa triathlonaiheisista suomenkielisistä blogeista.


Mukavia lukuhetkiä. Ei mulla tänään muuta :)

PS. muista hauskoista blogeista saa myös vinkata minulle!

tiistaina, marraskuuta 12, 2013

Kisaraportti: Juoksu 3.55.25

Viimeisenä täydenmatkan triathlonissa suoritetaan maraton. Mittaa tällä juoksulla on siis noin 42 kilometriä ja se on ihan riittävästi se. Juoksuosuudelle minulla ei ollut mitään tiettyyn vauhtiin tai sen ylläpitoon liittyvää taktiikkaa. Tarkoituksenani oli lähinnä pyrkiä etenemään tasaisesti kropan tuntuman mukaan ja yrittää välttää kävelyaskeleiden ottamista mahdollisimman pitkälle.

Juoksuosuuden reittikartta. Reitti kierrettiin neljään kertaan ja maalin ohi piti juosta neljä kertaa ennen kuin sai kurvata loppusuoralle.

Tälle osuudelle olin myös yrittänyt tehdä etukäteen jonkinsorttista "henkistä tsemppausta". Pari maratonia aiemmin juosseena tiedän ettei se itsessään ole välttämättä mitään kovin helppoa ja kipuja vastaan voi joutua taistelemaan pitkänkin ajan... Puhumattakaan siitä, että alla on vähän uintia ja pyöräilyä... Odotukset ennätyksellisen Via Dolorosan suhteen olivat siis korkealla.

Hoidettuani tarvittavat toimenpiteet vaihtoalueella, pääsin vihdoin juoksemaan! Ensimmäiset töpötykset otettuani, olin yllättynyt kuinka kivoilta jalat tuntuivat. Seurasin kellostani juoksutahtia ja ensimmäiset kilometrit taittuivat reilusti alle 5.30/kilometri. Sen verran tajusin kuitenkin, että tuo olisi liian kova tahti ja pyrin rauhoittamaan menoani aavistuksen realistisemmaksi. Lopulta sopivan tuntuinen tahti asettui sinne 5.30-5.40 välille ja pystyin ylläpitämään tätä tahtia hämmästyttävän kauan.

Tuntui myös, että pääsin juoksussa johonkin "flow-tilaan". Päässäni jyskytti tasan yksi ajatus, ja se oli juosta maraton mahdollisimman hyvin. Omien monotonisten ajatusten lisäksi ehdin juoksun aikana rekisteröimään seuraavia asioita:

  • Suomalaiset katsojat olivat hurjia kannustajia. Kun he äkkäsivät sinun olevan suomalainen, et todellakaan voinut olla huomaamatta sitä. Huuto ja tsemppaus oli mieletöntä ja se siivitti minua eteenpäin.
  • Alkumatkasta juoksin Epun ohi, kun hän oli nauttimassa kaljaa rantabaarissa kujeileva ilme kasvoillaan. Ensinnäkin siitä tuli hyvä mieli, että kannustajani osasi ottaa homman rennosti. Toiseksi muistan ajatelleeni, että jumankekka minäkin haluan joskus tuohon rooliin kannustamaan muita rennoissa tunnelmissa. Ei tartte aina itse sätkiä :)
  •  Jossain vaiheessa Eppu juoksi pari sataa metriä rinnallani ja kertoi pitävänsä yllä jonkinsortin sosiaalisen median tulospalvelua. Siellä oli kuulemma monta aktiivista kannustajaa ja heidän tsemppinsä siivitti juoksua kivasti eteenpäin. 
  • Äiti antoi jossain vaiheessa reittiä tsemmitaputuksia selkään. Siinä hötäkässä taisi päästä muutama kipinä kitalaesta. Ilmeisesti matka vähän painoi, kun pieneen hipellykseen ei enää riittänyt huumoria :) 
  • Jossain vaiheessa juoksua menetin hermoni siihen, kun ihmettelin ja vatvoin päässäni onko juoksuvauhtini nyt liian kova. Lopulta tulin siihen tulokseen, että vauhti on hyvä ja jos hyydyn niin ihan sama, tulkoon vaikka joulupukki ohi.


Flow-ilme.

Tälläisissa tunnelmissa juoksuni eteni siis loppuun asti. Kun viimeistä kierrosta oli jäljellä nelisen kilometriä, tajusin tekeväni hyvän loppuajan. Toki jalkani alkoivat pikkuhiljaa ollan kankeammat ja kankeammat, mutta pään sisällä myllertävä ilo ei antanut väsylle valtaa. Pusersin viimeisetkin kilometrit niin hyvin kuin pystyin enkä alkanut hölläilemään.

Pahimman loppukangistumisen varalle olin suunnitellut, että juoksen Epun kanssa maaliin. (Perheenjäsenten kanssa maaliin juokseminen on sallittua Challenge-sarjan kisoissa.) Lopulta kujeileva punashortsi siintyi näkökenttääni eikä matkaa maalin ollut enää kuin vajaa kilometri. Edelleenkään tahdin höllentäminen ei tullut kyseeseen vaan loppusuorakin piti vetää täysillä.

Juoksejuokse!

Yritin viipottaa loppusuoraa sen minkä pönkyröillä jaloilla pääsin ja toivoin ettei lihakset sakkaa. En oikein tiennyt olisiko loppusuoralla pitänyt itkeä vai nauraa ja siltähän tuo ilme tuossa yllä olevassa kuvassa näyttää.

Maaliviivan ylitettyäni kapsahdin onnellisena Epun syliin ja lähetin Villelle telepaattisen ajatuksen, että teimme sen! Olin hämmentynt ja onnellinen. Loppuaikani 11.47 oli paljon parempi kuin alunperin uskalsin toivoa ja juoksuosuus jätti koko hommasta todella onnistuneen tunteen.


Me and my mitali.

Päättyköön tämä teksti nyt näihin tunnelmiin. Loppukaneetit ja -kiitokset seuraa omassa tekstissään.

keskiviikkona, marraskuuta 06, 2013

Kisaraportti: Pyöräily 6.09.21

3,8 kilometrin uinnin jälkeen täydenmatkan triathlon jatkuu 180 kilometrin pyöräilyllä ja se minullakin oli edessä seuraavaksi. Pyörälenkki ajettiin kolmena kierroksena, joista kaksi ensimmäistä olivat hieman pidempiä ja viimeinen sitten taas lyhyempi. Reitti oli suhteellisen tasainen, sillä se kulki merenrannan lähellä. Järjestäjien huoltopisteitä oli matkan varrella tasaisesti noin 30 kilometrin välein.

Pyöräilyosuuden alussa ja lopussa oli tiukkaa kaupunkiajoa, jotka otin rauhallisesti etten lentäisi rähmälleen. Varsinaisen maantieajon alkaessa yritin päästä omaan taktiikkaani nopeasti kiinni. Suunnitelmanani oli ajaa tasaisesti 120-130 watin teholla sekä syödä ja juoda 15 minuutin välein.

Join pyöräilyn aikana ainoastaan vettä aerotankojen väliin asetetusta pullosta ja energiat otin HIGH5 Isogel-merkkisistä geeleistä, jotka ovat koostumukseltaan todella vetisiä. Olin liruttanut yhteensä 18 geelipussia kahteen juomapulloon, jotka laitoin pyörästäni löytyviin muihin juomapullotelineisiin. Näillä asetuksilla veden ja energian nauttiminen oli helppoa ja vaivatonta. Mikään ei ole ehkä ärsyttävämpää kuin yrittää repiä geelipussia auki kesken ajon. Se on varmaa, että puolet pussin sisällöstä rähmääntyy sormille, naamalle ja rinnuksille. Sitten loppupäivän saa ihmetellä tahmaisia ruumiinosia.

Tarpeen tullen täydensin vesivarastojani järjestäjien huoltopisteillä. Muutamaan kertaan otin heiltä myös banaaninpätkiä, jotta saisin syödä välillä jotain oikeaa. En nimittäin usko, että IsoGel-dietistä tulee ikinä mitään kovin populaarista.

Hittidietin aineiksia?

Taktiikkani tuntui toimivan loistavasti. Ajo tuntui kevyelle, energiat ja nesteet imeytyivät. Suurimmaksi ongelmakseni muodostui se, että porukkaa lappasi minusta ohi koko ajan. No tokihan ohittelijat olivat suurimmaksi osaksi naisten sarjan jälkeen lähteneitä miesten ikäluokkasarjojen edustajia. Kismityksestä huolimatta sain pidettyä hermoni kasassa ja vältin kiusauksen polkea kovempaa. Yritin pitää mielessäni, että minulla olisi vielä maraton juostavana ja siinä saisin ehkäpä ohitella vuorostani :)


Reitin alussa naurattaa ja arska paistaa.

Toinen haaste pyöräreitillä oli sadekuuro, joka iski niskaan yleisen syyttäjän voimalla. Tienpinta täyttyi nopeasti vedestä ja kilpailijoilta pudonneita juomapulloja alkoi kellua tietyissä kohdissa ansoina siellä täällä. Sateen ja tuulen myötä jossain vaiheessa oli jopa kylmä.

Pyöräilyosuuden tavoiteajaksi olin asettanut semmoisen 6.00-6.15. Vaihtopaikalle kurvatessani kello näytti suunnilleen 6.10, joten olin tyytyväinen ajooni. Fyysisesti olin hyvävoimainen, mutta henkisesti hieman tylsistynyt.

maanantaina, marraskuuta 04, 2013

Kisaraportti: Uinti 1.29.22

Edellisessä kirjoituksessa kertailin kisapäivän aamun tunnelmia. Jatketaan nyt tarinaa siitä hetkestä eteenpäin...

Siirryttyäni lähtökarsinaan sadan muun naisen kanssa, kisatunnelma alkoi tiivistyä entisestään. Ympärillä näkyi paljon keskittyneitä ilmeitä ja näin useamman naisen pyyhkivän kyyneleitä silmäkulmistaan. En siis todellakaan ollut ainut, jolle lähtöhetki nosti tunteet pintaan enkä näin jälkikäteen ajateltuna ihmettele yhtään lähtöön liittyvää herkistelyä. Lähtöviivalle pääsy edellyttää monelta kuitenkin lukuisia harjoitustunteja ja kovaa työtä. Kun rantahietikossa lopultakin seisoo lähtövalmiudessa, on olo aika etuoikeutettu.  

Kaikkein tunteikkain hetki minulle oli katsella vammaistriathlonin lähtöä. Osa tämän sarjan osallistujista kannettiin avustajien toimesta varovasti veteen. Heidän startatessaan omaan kisapäiväänsä en voinut enää välttyä pyyhkimästä silmäkulmiani. Nämä urheilijat ovat kyllä todellisia sisupusseja ja loistavia esimerkkejä periksiantamattomuudesta.

Lähtöhetken tunteikkuus oli myös asia, johon en ollut osannut varautua etukäteen. Tavallaanhan se on ihan hassua alkaa tuhertamaan itkua ennen kilpaurheilusuoritusta! Yleensähän starttiviivalla kaivellaan ennemminkin taistelija-asennetta esiin. Noh, ehkä triathlonin startti poikkeaa hieman agressiivisuudeltaan esimerkiksi 100 metrin kilpajuoksusta. Eikä siitä reisille läiskimisestä ole kyllä mitään adrenaliininnostatusapua, kun nahkan suojana on useamman millin neopreenikerros.

Oman starttini ollessa entistä lähempänä, fiilikseni alkoi muuttua enemmän itselleni ominaiseksi. Yritin nauttia viimeisistä minuuteista kaikilla aisteillani. Hymyilin ja olin innoissani, että pääsisin kohta toteuttamaan unelmaani. Hyvä etten haljennut onnesta siihen paikkaan. Lopulta se starttapaukkukin pamahti ja niin säntäsin sadan muun naisen kanssa kohti yhtä seikkailua elämässäni. Kaikki poukkoilevat ajatukset unohtuivat ja aloin keskittyä itse suoritukseen.

Kaikki naisten ikäluokkasarjat starttasivat samaan aikaan eikä uinnin lähtö ei ollut mikään härdelli. Pääsin oikeastaan heti uimaan omaan rytmiini. Uintireitti uitiin yhtenä 3,8 kilometrin lenkkinä ja se oli merkattu keltaisin poijuin. Paikoitellen poijuja oli todella harvassa...


Kuva lähtöpaikasta ja uintireitistä. Kuriositeettinä yllä olevassa kuvassa näkyy tasan yksi triathlonreitin poiju, muut poijut ovat rannan "vakiopoijuja". Eihän niitä poijuja siellä siis ihan hirveästi ollut.


Ensimmäiselle poijulle matka taittui mutkitta, mutta sen jälkeen reittipoijujen välit pitenivät rutkasti ja suunnistusvaikeudet alkoivat. Ensimmäisen poijun ohitettuani aloin tähyillä seuraavaa. En saanut sitä näköpiiriini, joten päätin lähteä kauhomaan muun ryhmän mukana. Siinähän kävi sitten niin, että uimme kaikki suhteellisen reilusti reitiltä sivuun ja meidän piti kurvata jyrkässä kulmassa takaisin oikealle reitille. Tämän ryhmäpummin jälkeen päätin etten enää luottaisi sumeasti muihin.

Uintireitin GPS-käppyrät. Paikoitellen tuli mutkiteltua...

Yksin suunistaminen ja uintilinjan varmistelu hidasti menoani varmasti jonkun verran. Tuntui, että reittipoijujen näkeminen oli kokoajan todella vaikeaa. Niitä oli harvakseltaan enkä nähnyt niitä ellen noussut pystyyn ja yrittänyt tähyillä niitä aallon harjalta. Onneksi ei ollut yhtään tuon tyrskyisempi keli. Toisaalta tilanne oli kaikille sama, joten turhapa tuosta on liikaa välittää.

Uinnin edetessä tutkailin aina välillä Suunnosta etenemistahtiani. Melko nopeasti kävi ilmi ettei uintiajasta tulisi niin hyvää kuin olin kaavaillut. Tavallaan asia hieman harmitti minua, mutta pyrin sysäämään ajatuksen Välimeren pohjaan. Sen sijaan keskityin nauttimaan uimisesta kirkkaan turkoosissa meressä.

Uintireitin loppuvaihessa taisin vielä osua meduusan uintireitille. Kasvojani  alkoi nimittäin poltella yht'äkkiä aika paljon enkä keksinyt mistä muustakaan se voisi johtua. Polttelu jatkui hyvän aikaa, mutta onneksi kasvoihini ei noussut mitään tyylikkäitä polttojälkiä.

Olin kaavaillut uintiaikani osuvan noin 1.20-1.25 välille. Noustuani vedestä ja katsoessani kelloa jouduin kokemaan pienen pettymyksen. Uinti päättyi lopulta aikaan 1.29, joka sillä hetkellä tuntui melko huonolle suoritukselle. Jälkikäteen ajateltuna olen kuitenkin tyytyväinen siihen. Yleisesti ottaen tuossa kisassa taidettiin uida keskimääräistä hitaammin.

Loppuihan se uinti lopulta!

Päästyäni vaihtopussukani  luokse, heitin märkäpuvun pois, mussutin banaanin ja join yhden mehun poistaakseni merenmaun suusta. Sitten vielä naama puhtaaksi, aurinkolotionit niskaan ja pyöräosuutta kohti.


sunnuntaina, marraskuuta 03, 2013

Kisapäivän aamu

Tämän projektin ehdottomasti vaikein asia on ollut kirjoittaa kisaraportti. Olen yrittänyt rustata sitä epätoivoisesti jo kohta kuukauden verran. En ole oikein osannut päättää mitä kisapäivästä haluaisin kirjoittaa. Sitten kun olen jotakin tekstiä saanut aikaiseksi, on se kuullostanut ihan hölmölle ja delete-nappi on saanut laulaa.

Päädyin nyt sitten siihen tulokseen, että jaan tarinan ainakin neljään osaan. Kirjoitan tarinan kisapäivän aamusta ja sitten omat sepustuksensa uinti-, pyörä- ja juoksuosuuksista. Näin saan hyvän syyn päivittää blogia vähän tiheämmällä tahdilla eikä yhdestä kirjoituksesta tule niin mahdottoman pitkää. Aloitetaan siis kisapäivän aamusta.

Heräsin kisapäivän aamuun virkeänä hyvin nukutun yön jälkeen. Kello tikitteli tässä vaiheessa 5.00 aamulla ja löysinkin äidin keittiöstä hääräämästä aamupalaa triathleetille. Pöytä notkui tuttuun tyyliin kaikenlaisia herkkuja ja yritin nikertää pöydän antimia mahaani. Sen verran taisi kuitenkin jänskättää ettei Suomesta asti raahattu kaurapuurokaan meinannut oikein maistua.

Aamutoimien jälkeen oli aika suunnata Calellan vielä pimeään aamun tarkastamaan fillari sekä viemään uinnin ja pyöräilyn vaihtopussukat paikoilleen. Pyöräni oli selvinnyt hienosti yön taivasalla tuhannen muun pyörän kanssa eikä sille tarvinnut oikeastaan tehdä muuta kuin pumpata kumit ;) Muutkin kisailijat olivat samoissa tarkistuspuuhissa ja ilmassa oli aistittavissa mukavaa kisafiilistä.

Viimeisten varustetarkistusten jälkeen lähdimme Epun kanssa kävelemään rauhassa kohti uinnin lähtöpaikkaa. Lähtöpaikalle oli reilun kilometrin verran matkaa, mutta mikäs siinä oli kävellessä kaunista rantabulevardia pitkin. Meri liplutteli rauhallisena ja aurinko hiipi taivaalle omaan tahtiinsa värjäämällä taivaan kauniiksi.

Mainitaan nyt vielä se, että äitini oli jo tässä vaiheessa pöheltänyt lähtöpaikalle. Verkkainen odottaminen ei liene hänen vahvin ominaisuutensa :) Taisi äippäkin käydä vähän kierroksilla.


Kaunis aamu. Lähtö lähenee. Jiiks!


Lähtöpaikalle päästyämme nyhdin märkäpuvun päälle ja kävin tekemässä pienen alkuverkan meressä. Meri oli onneksi ymmärtänyt laskea kierroksia aiempiin päiviin nähden eikä se vellonut enää läheskään niin terhakkaasti. Uintikelin pitäisi siis loistava.

Vamosvamos



Verkat tehty ja starttihetki alkaa olla lähellä!

Verryttelyjen jälkeen kello oli jo sen verran paljon, että minun piti alkaa siirtyä kohti lähtökarsinaa. Halatessani maailman parhaimpia kannustajiani, meinasin purskahtaa onnenkyyneliin. Hetki oli niin ikimuistoinen minulle ja olin kovin onnellinen ikiomista kannustajistani.

Päätän nyt tämän tekstin tähän itselleni tärkeään hetkeen. Huomenna ilmestyvässä tekstissä päästään jo starttaamaan :)