Kisaraportti: Uinti 1.29.22

Edellisessä kirjoituksessa kertailin kisapäivän aamun tunnelmia. Jatketaan nyt tarinaa siitä hetkestä eteenpäin...

Siirryttyäni lähtökarsinaan sadan muun naisen kanssa, kisatunnelma alkoi tiivistyä entisestään. Ympärillä näkyi paljon keskittyneitä ilmeitä ja näin useamman naisen pyyhkivän kyyneleitä silmäkulmistaan. En siis todellakaan ollut ainut, jolle lähtöhetki nosti tunteet pintaan enkä näin jälkikäteen ajateltuna ihmettele yhtään lähtöön liittyvää herkistelyä. Lähtöviivalle pääsy edellyttää monelta kuitenkin lukuisia harjoitustunteja ja kovaa työtä. Kun rantahietikossa lopultakin seisoo lähtövalmiudessa, on olo aika etuoikeutettu.  

Kaikkein tunteikkain hetki minulle oli katsella vammaistriathlonin lähtöä. Osa tämän sarjan osallistujista kannettiin avustajien toimesta varovasti veteen. Heidän startatessaan omaan kisapäiväänsä en voinut enää välttyä pyyhkimästä silmäkulmiani. Nämä urheilijat ovat kyllä todellisia sisupusseja ja loistavia esimerkkejä periksiantamattomuudesta.

Lähtöhetken tunteikkuus oli myös asia, johon en ollut osannut varautua etukäteen. Tavallaanhan se on ihan hassua alkaa tuhertamaan itkua ennen kilpaurheilusuoritusta! Yleensähän starttiviivalla kaivellaan ennemminkin taistelija-asennetta esiin. Noh, ehkä triathlonin startti poikkeaa hieman agressiivisuudeltaan esimerkiksi 100 metrin kilpajuoksusta. Eikä siitä reisille läiskimisestä ole kyllä mitään adrenaliininnostatusapua, kun nahkan suojana on useamman millin neopreenikerros.

Oman starttini ollessa entistä lähempänä, fiilikseni alkoi muuttua enemmän itselleni ominaiseksi. Yritin nauttia viimeisistä minuuteista kaikilla aisteillani. Hymyilin ja olin innoissani, että pääsisin kohta toteuttamaan unelmaani. Hyvä etten haljennut onnesta siihen paikkaan. Lopulta se starttapaukkukin pamahti ja niin säntäsin sadan muun naisen kanssa kohti yhtä seikkailua elämässäni. Kaikki poukkoilevat ajatukset unohtuivat ja aloin keskittyä itse suoritukseen.

Kaikki naisten ikäluokkasarjat starttasivat samaan aikaan eikä uinnin lähtö ei ollut mikään härdelli. Pääsin oikeastaan heti uimaan omaan rytmiini. Uintireitti uitiin yhtenä 3,8 kilometrin lenkkinä ja se oli merkattu keltaisin poijuin. Paikoitellen poijuja oli todella harvassa...

Kuva lähtöpaikasta ja uintireitistä. Kuriositeettinä yllä olevassa kuvassa näkyy tasan yksi triathlonreitin poiju, muut poijut ovat rannan "vakiopoijuja". Eihän niitä poijuja siellä siis ihan hirveästi ollut.

Ensimmäiselle poijulle matka taittui mutkitta, mutta sen jälkeen reittipoijujen välit pitenivät rutkasti ja suunnistusvaikeudet alkoivat. Ensimmäisen poijun ohitettuani aloin tähyillä seuraavaa. En saanut sitä näköpiiriini, joten päätin lähteä kauhomaan muun ryhmän mukana. Siinähän kävi sitten niin, että uimme kaikki suhteellisen reilusti reitiltä sivuun ja meidän piti kurvata jyrkässä kulmassa takaisin oikealle reitille. Tämän ryhmäpummin jälkeen päätin etten enää luottaisi sumeasti muihin.

Uintireitin GPS-käppyrät. Paikoitellen tuli mutkiteltua...

Yksin suunistaminen ja uintilinjan varmistelu hidasti menoani varmasti jonkun verran. Tuntui, että reittipoijujen näkeminen oli kokoajan todella vaikeaa. Niitä oli harvakseltaan enkä nähnyt niitä ellen noussut pystyyn ja yrittänyt tähyillä niitä aallon harjalta. Onneksi ei ollut yhtään tuon tyrskyisempi keli. Toisaalta tilanne oli kaikille sama, joten turhapa tuosta on liikaa välittää.

Uinnin edetessä tutkailin aina välillä Suunnosta etenemistahtiani. Melko nopeasti kävi ilmi ettei uintiajasta tulisi niin hyvää kuin olin kaavaillut. Tavallaan asia hieman harmitti minua, mutta pyrin sysäämään ajatuksen Välimeren pohjaan. Sen sijaan keskityin nauttimaan uimisesta kirkkaan turkoosissa meressä.

Uintireitin loppuvaihessa taisin vielä osua meduusan uintireitille. Kasvojani  alkoi nimittäin poltella yht'äkkiä aika paljon enkä keksinyt mistä muustakaan se voisi johtua. Polttelu jatkui hyvän aikaa, mutta onneksi kasvoihini ei noussut mitään tyylikkäitä polttojälkiä.

Olin kaavaillut uintiaikani osuvan noin 1.20-1.25 välille. Noustuani vedestä ja katsoessani kelloa jouduin kokemaan pienen pettymyksen. Uinti päättyi lopulta aikaan 1.29, joka sillä hetkellä tuntui melko huonolle suoritukselle. Jälkikäteen ajateltuna olen kuitenkin tyytyväinen siihen. Yleisesti ottaen tuossa kisassa taidettiin uida keskimääräistä hitaammin.

Loppuihan se uinti lopulta!

Päästyäni vaihtopussukani  luokse, heitin märkäpuvun pois, mussutin banaanin ja join yhden mehun poistaakseni merenmaun suusta. Sitten vielä naama puhtaaksi, aurinkolotionit niskaan ja pyöräosuutta kohti.