Terkkuja treenileiriltä!
Tulevan kesän mäkivoittoiset koitokset alkoivat jännittää talven pimeinä tunteina sen verran paljon, että päätin lähteä talviloman viettoon Espanjaan Gironan seudulle. Hyppäsin eilen aamulla Finskin sinisille siiville ja en olisi ilmeisesti parempaa lähöpäivää voinut valita, kun Suomessa kevät alkoi juosta takaperin. Gironassa minun on tarkoitus olla seuraavat kaksi viikkoa ja keskittyä hyvien treenien tekoon loisto-olosuhteissa.
Eilinen meni tosiaan pitkälti matkustamiseen, joten illalla en tehnyt muuta kuin kevyttä lihashuoltoa. Tänä aamuna tilanne oli onneksi toinen, kun olin saanut nukuttua matkaväsymykset yöllä pois. Aurinko helotti heti aamusta kirkkaana taivaalla, joten päätin lähteä avaamaan maantiepyöräkauden.
Sain hotelliltani pikkuisen paperikartan, johon oli kirjattu ohjeet noin 100 kilometrin mittaisesta reitistä. Ajattelin, että sehän voisi olla sopivan mittainen lenkki ajella rauhaksiin, katsella maisemia ja totutella taas ulkona ajamiseen. Noh, ihan vähän meni metsään tämä ajatus.
Reitin alkuosaan osui heti melkoinen tömpyrä, joka meinasi ottaa luulot pois. Rocacorban nousulla on mittaa noin 14 kilometriä ja tuossa matkassa ehditään kapuamaan suoraan ylöspäin vajaat 900 metriä. Sinällään tuo ei vielä ole mikään ihmemäki, mutta maastavedoista ja painavan rinkan kantelusta totaalijuntturaan jökkiytynyt selkä tuo ajoon hieman koomisia piirteitä. Matkan varrella minun piti pari kertaa heittäytyä tienposkeen selälleen helpottamaan juntturoita. Luojan kiitos reitti meni keskellä pusikkoa ja se tarjosi riittävästi omaa rauhaa omintakeiselle etenemiselle. Ähäkutti, pääsinpä mäen kuitenkin ylös asti ja maisemat huipulta olivat aivan todella makeat!
Rocacorban valloituksen jälkeen ajelin sitten loppuun vähän taisaisempaa pätkää nautiskellen hyvästä asfaltista ja ihanasti helottavasta auringosta. 100 kilsan lenkki jäi vielä haaveeksi, mutta onneksi tässä on vielä monta mahtavaa zygäilypäivää jäljellä.
Eilinen meni tosiaan pitkälti matkustamiseen, joten illalla en tehnyt muuta kuin kevyttä lihashuoltoa. Tänä aamuna tilanne oli onneksi toinen, kun olin saanut nukuttua matkaväsymykset yöllä pois. Aurinko helotti heti aamusta kirkkaana taivaalla, joten päätin lähteä avaamaan maantiepyöräkauden.
Sain hotelliltani pikkuisen paperikartan, johon oli kirjattu ohjeet noin 100 kilometrin mittaisesta reitistä. Ajattelin, että sehän voisi olla sopivan mittainen lenkki ajella rauhaksiin, katsella maisemia ja totutella taas ulkona ajamiseen. Noh, ihan vähän meni metsään tämä ajatus.
Reitin alkuosaan osui heti melkoinen tömpyrä, joka meinasi ottaa luulot pois. Rocacorban nousulla on mittaa noin 14 kilometriä ja tuossa matkassa ehditään kapuamaan suoraan ylöspäin vajaat 900 metriä. Sinällään tuo ei vielä ole mikään ihmemäki, mutta maastavedoista ja painavan rinkan kantelusta totaalijuntturaan jökkiytynyt selkä tuo ajoon hieman koomisia piirteitä. Matkan varrella minun piti pari kertaa heittäytyä tienposkeen selälleen helpottamaan juntturoita. Luojan kiitos reitti meni keskellä pusikkoa ja se tarjosi riittävästi omaa rauhaa omintakeiselle etenemiselle. Ähäkutti, pääsinpä mäen kuitenkin ylös asti ja maisemat huipulta olivat aivan todella makeat!
Rocacorban valloituksen jälkeen ajelin sitten loppuun vähän taisaisempaa pätkää nautiskellen hyvästä asfaltista ja ihanasti helottavasta auringosta. 100 kilsan lenkki jäi vielä haaveeksi, mutta onneksi tässä on vielä monta mahtavaa zygäilypäivää jäljellä.
