Kisaraportti: Alpe D'Huez Triathlon 2015
Julkasija Sanna ajankohtana maanantaina, elokuuta 24, 2015
Ei kommentteja
Osallistuin heinäkuun lopussa pidettyyn pitkän matkan versioon Alpe D'Huezin triathlonista, jossa uidaan 2,2 kilometriä, pyöräillään 115 kilometriä ja juostaan 22 kilometriä. Kisan suola on mäkinen pyöräreitti, joka huipentuu maantiepyöräilysta(kin) kuuluisaan Alpe D'Huezin nousuun. Kymmenvuotisen historiansa aikana Alpetriathlon on noussut juurikin mäkiensä myötä legendan maineeseen, joten tietenkinhän sen tunnelma piti päästä itse testaamaan.
Kisa-aamu valkeni ihanan aurinkoisena ja rapsakka viiden asteen lämpötila herätti aamuhorroksessa vaihtoalueella puuhastelevat triathlonistit. Olimme varanneet Villen kanssa riittävästi aikaa kaikkiin aamutoimiin ja pääsimme onneksi hyvissä ajoin uinnin lähtöpaikalle hengailemaan ja valmistautumaan edessä siintävään pitkään päivään. Samassa tohinassa kisajärjestävät pitivät kisainfonsa, josta ei jäänyt oikeastaan muuta mieleen kuin, että vesi olisi noin 15-asteista.
Noin tuhannen neopreeninmamban astellessa veteen, alkoi Lac de Verneyssa olla sopivasti kuhinaa. Lähtöpaukun pamahdettua meininkiä alkoi olla omaan makuun vähän liikaakin ja keskittyminen uintiin oli välillä aika vaikeaa. Kerran piti ihan kirota ääneen keskellä järveä, kun kismitti kaikki päällekäyvät Pierre-Piraijat. Pieni noituminen onneksi helpotti tilannetta ja sain jotakuinkin uinnista kiinni sen jälkeen. Uintiaika jäi todella vaisuksi, noin 47 minuuttiin. Reitti taisi tosin olla jonkin verran ylimittainen, sillä huipullakin oli huonoja aikoja. Paska uinti, mutta tulipahan tehtyä :)
Vaihtoalueella heitin aurinkolotionit niskaan ja hyppäsin Planet X:n selkään huonosta uinnista sisuuntuneena. Pyörä lähti alamäkeen vauhdikkaasti liikenteeseen ja olin ihan kummissani, kun painelin porukasta hyvää tahtia ohi. Onhan sitä aerokiekkojen ohisuhinaa tässä ihan riittävän monta vuotta kuunneltukin :)
Oman elvistelyn voikin sitten lopettaa siihen ensimmäisen nousun juurelle. Pelikirja kääntyi taas tavalliseen asentoon ja äijänkutaleita alkoi lappamaan vasemmalta ohi. Tätä huvia kesti kymmenen kilometrin verran ja samaan aikaan alkoi myös hyvin valjeta mistä tässä kisassa on kyse! Kropasta tuntui hupenevan puhtia vähän totuttua nopeampaan tahtiin ja tuumailinkin, että energioiden suhteen kisataktiikkaa olisi vähän muutettava jos meinasin maaliviivan ylittää. Varamaani geelit eivät todellakaan tulisi riittämään.
Onneksi ensimmäinen kunnon huoltopiste tuli sopivassa saumassa. Vastoin omia periaatteitani hyppäsin pyörän päältä pois ja kävin kaikella hartaudella huoltopisteen antimiin käsiksi. Rohmusin sieltä appelsiiniä, vesimelonia ja suolakeksejä enkä tietenkään pystynyt vastustamaan PowerBarin keksitaikina-patukkaa. Valkohomejuustot sentään pystyin jättämään väliin.
Pyöräosuuden heikoin hetki osui ehdottomasti reitin keskimmäiselle nousulle, joka ei ollut edes jyrkkä. Tuntui ettei pyörä kulje yhtään minnekään ja paahtava auringonpaiste sai hetkeksi ajatukset väärille raiteille. Ensimmäisen kerran päähän putkahti ovelasti ajatus, että pääsenköhän sittenkään Alpen nousua ylös ja onkohan se noloa taluttaa pyörää jos ei jaksakaan polkea. Onneksi nuo ajatukset väistyivät aika äkkiä ja viimeistään siinä vaiheessa, kun pääsin jälleen huoltopöydän äären mussuttamaan sen antimia.
Hieman notkahtanut energiatasapaino palautui mukavasti viimeisessä laskussa ennen Alpen nousua ja sen takia, tai ehkä alamäkiadrenaliinien vuoksi, pääsin hyökkäämään siihen uudistuneella jytkeellä. Edessä oli enää 21 kuuluisaa mutkaa ja lopulta ne oli kuitattu yllättävän kivuttomasti 1,5 tuntiin. Kokonaisuudessaan pyöräaika painui kuuteen tuntiin ja olihan se melkoista jyystöä.
Pyörän jälkeen ensimmäiset juoksuaskeleet tuntuivat tragikoomisilta. Jalat olivat aivan veltot, joten niillähän oli oikein kiva lähteä taivaltamaan tuota 22 kilsan matkaa alppipoluille. Reitin isoimmissa ylämäissä jouduin jopa laittamaan kävelyksi, sillä kroppa tuntui tuolla korkeuksissa sakkaavan aika helposti. En onneksi ollut ainut luopio juoksureitillä, vaan kyllä siellä lähes kaikki muutkin raahustivat niitä mäkiä kävellen ylös.
Jollain konstilla matka kuitenkin hupeni ja pääsin vihdoin kirmaamaan loppusuoralle. Sain siihen rakkaan ystäväni Danskun kirittämään rinnalleni. Loppukiri olikin sen verran napakka, että maalissa oli kyllä kaikkensa antanut olo. Taputukset yleisöltä kotiin ja se oli siinä! Juoksuun meni lopulta noin 2 h ja 15 min, kokonaisajan painuessa 9 tuntiin ja 14 minuuttiin. Sijoituksellisesti jäin oman sarjani puoleen väliin.
Kisanjälkeisellä palauttavalla alppikävelyllä 2700 metrissä.
Kisa-aamu valkeni ihanan aurinkoisena ja rapsakka viiden asteen lämpötila herätti aamuhorroksessa vaihtoalueella puuhastelevat triathlonistit. Olimme varanneet Villen kanssa riittävästi aikaa kaikkiin aamutoimiin ja pääsimme onneksi hyvissä ajoin uinnin lähtöpaikalle hengailemaan ja valmistautumaan edessä siintävään pitkään päivään. Samassa tohinassa kisajärjestävät pitivät kisainfonsa, josta ei jäänyt oikeastaan muuta mieleen kuin, että vesi olisi noin 15-asteista.
Aurinkoinen kisa-aamu ja mitkä maisemat!
Noin tuhannen neopreeninmamban astellessa veteen, alkoi Lac de Verneyssa olla sopivasti kuhinaa. Lähtöpaukun pamahdettua meininkiä alkoi olla omaan makuun vähän liikaakin ja keskittyminen uintiin oli välillä aika vaikeaa. Kerran piti ihan kirota ääneen keskellä järveä, kun kismitti kaikki päällekäyvät Pierre-Piraijat. Pieni noituminen onneksi helpotti tilannetta ja sain jotakuinkin uinnista kiinni sen jälkeen. Uintiaika jäi todella vaisuksi, noin 47 minuuttiin. Reitti taisi tosin olla jonkin verran ylimittainen, sillä huipullakin oli huonoja aikoja. Paska uinti, mutta tulipahan tehtyä :)
Vaihtoalue aamutuimaan. Kiva mäki taustalla.
Vaihtoalueella heitin aurinkolotionit niskaan ja hyppäsin Planet X:n selkään huonosta uinnista sisuuntuneena. Pyörä lähti alamäkeen vauhdikkaasti liikenteeseen ja olin ihan kummissani, kun painelin porukasta hyvää tahtia ohi. Onhan sitä aerokiekkojen ohisuhinaa tässä ihan riittävän monta vuotta kuunneltukin :)
Oman elvistelyn voikin sitten lopettaa siihen ensimmäisen nousun juurelle. Pelikirja kääntyi taas tavalliseen asentoon ja äijänkutaleita alkoi lappamaan vasemmalta ohi. Tätä huvia kesti kymmenen kilometrin verran ja samaan aikaan alkoi myös hyvin valjeta mistä tässä kisassa on kyse! Kropasta tuntui hupenevan puhtia vähän totuttua nopeampaan tahtiin ja tuumailinkin, että energioiden suhteen kisataktiikkaa olisi vähän muutettava jos meinasin maaliviivan ylittää. Varamaani geelit eivät todellakaan tulisi riittämään.
Reittiprofiili
Onneksi ensimmäinen kunnon huoltopiste tuli sopivassa saumassa. Vastoin omia periaatteitani hyppäsin pyörän päältä pois ja kävin kaikella hartaudella huoltopisteen antimiin käsiksi. Rohmusin sieltä appelsiiniä, vesimelonia ja suolakeksejä enkä tietenkään pystynyt vastustamaan PowerBarin keksitaikina-patukkaa. Valkohomejuustot sentään pystyin jättämään väliin.
Pyöräosuuden heikoin hetki osui ehdottomasti reitin keskimmäiselle nousulle, joka ei ollut edes jyrkkä. Tuntui ettei pyörä kulje yhtään minnekään ja paahtava auringonpaiste sai hetkeksi ajatukset väärille raiteille. Ensimmäisen kerran päähän putkahti ovelasti ajatus, että pääsenköhän sittenkään Alpen nousua ylös ja onkohan se noloa taluttaa pyörää jos ei jaksakaan polkea. Onneksi nuo ajatukset väistyivät aika äkkiä ja viimeistään siinä vaiheessa, kun pääsin jälleen huoltopöydän äären mussuttamaan sen antimia.
Hieman notkahtanut energiatasapaino palautui mukavasti viimeisessä laskussa ennen Alpen nousua ja sen takia, tai ehkä alamäkiadrenaliinien vuoksi, pääsin hyökkäämään siihen uudistuneella jytkeellä. Edessä oli enää 21 kuuluisaa mutkaa ja lopulta ne oli kuitattu yllättävän kivuttomasti 1,5 tuntiin. Kokonaisuudessaan pyöräaika painui kuuteen tuntiin ja olihan se melkoista jyystöä.
Huipulla!!!
Pyörän jälkeen ensimmäiset juoksuaskeleet tuntuivat tragikoomisilta. Jalat olivat aivan veltot, joten niillähän oli oikein kiva lähteä taivaltamaan tuota 22 kilsan matkaa alppipoluille. Reitin isoimmissa ylämäissä jouduin jopa laittamaan kävelyksi, sillä kroppa tuntui tuolla korkeuksissa sakkaavan aika helposti. En onneksi ollut ainut luopio juoksureitillä, vaan kyllä siellä lähes kaikki muutkin raahustivat niitä mäkiä kävellen ylös.
Jollain konstilla matka kuitenkin hupeni ja pääsin vihdoin kirmaamaan loppusuoralle. Sain siihen rakkaan ystäväni Danskun kirittämään rinnalleni. Loppukiri olikin sen verran napakka, että maalissa oli kyllä kaikkensa antanut olo. Taputukset yleisöltä kotiin ja se oli siinä! Juoksuun meni lopulta noin 2 h ja 15 min, kokonaisajan painuessa 9 tuntiin ja 14 minuuttiin. Sijoituksellisesti jäin oman sarjani puoleen väliin.
Maalisuoraa kohti Danskun kainalossa ja melkein tällä planeetalla.
0 kommenttia:
Lähetä kommentti