Kisaraportti: Juoksu 3.55.25

Viimeisenä täydenmatkan triathlonissa suoritetaan maraton. Mittaa tällä juoksulla on siis noin 42 kilometriä ja se on ihan riittävästi se. Juoksuosuudelle minulla ei ollut mitään tiettyyn vauhtiin tai sen ylläpitoon liittyvää taktiikkaa. Tarkoituksenani oli lähinnä pyrkiä etenemään tasaisesti kropan tuntuman mukaan ja yrittää välttää kävelyaskeleiden ottamista mahdollisimman pitkälle.

Juoksuosuuden reittikartta. Reitti kierrettiin neljään kertaan ja maalin ohi piti juosta neljä kertaa ennen kuin sai kurvata loppusuoralle.

Tälle osuudelle olin myös yrittänyt tehdä etukäteen jonkinsorttista "henkistä tsemppausta". Pari maratonia aiemmin juosseena tiedän ettei se itsessään ole välttämättä mitään kovin helppoa ja kipuja vastaan voi joutua taistelemaan pitkänkin ajan... Puhumattakaan siitä, että alla on vähän uintia ja pyöräilyä... Odotukset ennätyksellisen Via Dolorosan suhteen olivat siis korkealla.

Hoidettuani tarvittavat toimenpiteet vaihtoalueella, pääsin vihdoin juoksemaan! Ensimmäiset töpötykset otettuani, olin yllättynyt kuinka kivoilta jalat tuntuivat. Seurasin kellostani juoksutahtia ja ensimmäiset kilometrit taittuivat reilusti alle 5.30/kilometri. Sen verran tajusin kuitenkin, että tuo olisi liian kova tahti ja pyrin rauhoittamaan menoani aavistuksen realistisemmaksi. Lopulta sopivan tuntuinen tahti asettui sinne 5.30-5.40 välille ja pystyin ylläpitämään tätä tahtia hämmästyttävän kauan.

Tuntui myös, että pääsin juoksussa johonkin "flow-tilaan". Päässäni jyskytti tasan yksi ajatus, ja se oli juosta maraton mahdollisimman hyvin. Omien monotonisten ajatusten lisäksi ehdin juoksun aikana rekisteröimään seuraavia asioita:

• Suomalaiset katsojat olivat hurjia kannustajia. Kun he äkkäsivät sinun olevan suomalainen, et todellakaan voinut olla huomaamatta sitä. Huuto ja tsemppaus oli mieletöntä ja se siivitti minua eteenpäin.
• Alkumatkasta juoksin Epun ohi, kun hän oli nauttimassa kaljaa rantabaarissa kujeileva ilme kasvoillaan. Ensinnäkin siitä tuli hyvä mieli, että kannustajani osasi ottaa homman rennosti. Toiseksi muistan ajatelleeni, että jumankekka minäkin haluan joskus tuohon rooliin kannustamaan muita rennoissa tunnelmissa. Ei tartte aina itse sätkiä :)
•  Jossain vaiheessa Eppu juoksi pari sataa metriä rinnallani ja kertoi pitävänsä yllä jonkinsortin sosiaalisen median tulospalvelua. Siellä oli kuulemma monta aktiivista kannustajaa ja heidän tsemppinsä siivitti juoksua kivasti eteenpäin. 
• Äiti antoi jossain vaiheessa reittiä tsemmitaputuksia selkään. Siinä hötäkässä taisi päästä muutama kipinä kitalaesta. Ilmeisesti matka vähän painoi, kun pieneen hipellykseen ei enää riittänyt huumoria :) 
• Jossain vaiheessa juoksua menetin hermoni siihen, kun ihmettelin ja vatvoin päässäni onko juoksuvauhtini nyt liian kova. Lopulta tulin siihen tulokseen, että vauhti on hyvä ja jos hyydyn niin ihan sama, tulkoon vaikka joulupukki ohi.

Flow-ilme.

Tälläisissa tunnelmissa juoksuni eteni siis loppuun asti. Kun viimeistä kierrosta oli jäljellä nelisen kilometriä, tajusin tekeväni hyvän loppuajan. Toki jalkani alkoivat pikkuhiljaa ollan kankeammat ja kankeammat, mutta pään sisällä myllertävä ilo ei antanut väsylle valtaa. Pusersin viimeisetkin kilometrit niin hyvin kuin pystyin enkä alkanut hölläilemään.

Pahimman loppukangistumisen varalle olin suunnitellut, että juoksen Epun kanssa maaliin. (Perheenjäsenten kanssa maaliin juokseminen on sallittua Challenge-sarjan kisoissa.) Lopulta kujeileva punashortsi siintyi näkökenttääni eikä matkaa maalin ollut enää kuin vajaa kilometri. Edelleenkään tahdin höllentäminen ei tullut kyseeseen vaan loppusuorakin piti vetää täysillä.

Juoksejuokse!

Yritin viipottaa loppusuoraa sen minkä pönkyröillä jaloilla pääsin ja toivoin ettei lihakset sakkaa. En oikein tiennyt olisiko loppusuoralla pitänyt itkeä vai nauraa ja siltähän tuo ilme tuossa yllä olevassa kuvassa näyttää.

Maaliviivan ylitettyäni kapsahdin onnellisena Epun syliin ja lähetin Villelle telepaattisen ajatuksen, että teimme sen! Olin hämmentynt ja onnellinen. Loppuaikani 11.47 oli paljon parempi kuin alunperin uskalsin toivoa ja juoksuosuus jätti koko hommasta todella onnistuneen tunteen.

Me and my mitali.

Päättyköön tämä teksti nyt näihin tunnelmiin. Loppukaneetit ja -kiitokset seuraa omassa tekstissään.