Treenileiri, raportti 3
Julkasija Sanna ajankohtana torstaina, elokuuta 08, 2013
Ei kommentteja
Lauantaisen testilenkin tuupattuani ja havahduttuani hikoillen sunnuntaihin, sain onnekseni todeta, ettei flunssani ollut halukas kiusaamaan minua sen enempää. Oloni oli siis hieman parempi ja pystyimmekin lähteä taas pyörän selkään tutustumaan Calellan ympäristöön. Jos olisin tiennyt etukäteen millainen lenkki minua odotti, minulla olisi saattanut olla mielihaluja livistää tästä setistä pakoon.
Suunnittelimme reittimme etukäteen ja tiesimme kyllä, että pitkä ajo olisi tiedossa. Arviomme mukaan lenkki tulisi olemaan noin neljä tuntia. Tosin arvioiteassa reitin pituutta perinteiseltä paperilituskakartalta, suattaapi siihen tulla heittoa.
Lähdimme aamusta liikeelle ja jälleen sataprosenttinen auringonpaiste toi hyvää fiilistä ajoon. Tällä kertaa reitinvalinta osui kohdille ja pääsimme varsin nopeasti ajamaan rauhallisia ja kauniita pikkuteitä. Maisemien ja pikkuteiden ansiosta taisin päästä ensimmäistä kertaa maantiepyöräilyn tunnelmiin a la España.
Heti alkuun minulla oli myös vaikeuksia havaita reitille osuvia ylämäkiä. Suomessa niiden havainnointi on mielestäni helpompaa. Ainakin pääkaupunkiseudulla, jossa eniten ajelen, ylämäet ovat lyhyitä ja teräviä. Espanjan suunnalla taas ylämäki saattaa olla esim. 10 kilometriä pitkä, mutta se hivuttautuu ylöspäin aika ovelasti. Jaloissa tuntuu mäki, mutta jos puusto saattuu sopivasti peittämään, niin silmissä mäki ei oikein näytä miltään.
Loppujen lopuksi päivän treeni taukoineen kesti noin 9 tuntia, noususummaksi muodostui 3 kilometriä ja matkaa taisi kertyä 140 kilometriä. Helteisessä kelissä ja hieman haastavassa energiansaantipolitiikassa väliin mahtui muutamia synkkiä hetkiä.
Ensimmäinen näistä tummumisista tapahtui ennen puoliväliä. Olimme kinkanneet Villen kanssa yhtä syntistä ylämäkeä jo ties kuinka kauan ja juomamme alkoivat olla vähissä. Kieli pitkällä odotimme jokaisen mutkan jälkeen ensimmäistä paikkaa, josta saisi juomista. Onneksi sellainen löytyikin melko pian kun saavutimme mäen päällä olevan hylätyn juoma-automaatin. Tarjosimme sille rusinaisin suupielin viimeisiä kolikoitamme, mutta alkuun mokoma vehje hylki niitä. Noh, lopulta rakkine virkosi lepotilasta, nielaisi rahamme ja antoi meille vastineeksi kylmää kokista. Eipä ole kokis ihan hetkeen yhtä hyvälle maistunut.
Toinen tummuminen taisi sattua reitin puoliväin tienoille, kun tienristeyksen jälkeen nenän eteen tupsahti liikennemerkki, joka kertoi tämmöiselle yksinkertaiselle ihmiselle mäen nousukulman. Se oli 10 astetta se, ei tarvinnut enää arpoa ollako vai eikö olla mäessä. Tottumattomalle helteen piiskaamalle pohjoismaalaiselle se oli täydellisintä herkkua niin kauan kunnes iski verensokerien vajaukset. Geelilimaa innolla suuhun ja vointi oli hetken päästä taas kohdillaan.
Kolmas selkärangan nitkahdus osui aivan viimeisille kilometreille. Loppumatka oli nimittäin tasaista hyväpintaista asfalttia ja tuntui että siinä sai paahdettua vähän kovempaa vauhtia. Paahtaminen loppui tosin lyhyeen kun verensokerit olivat alhaalla jälleen. Siinä vaiheessa päätin hidastaa tahtia ja ajella rauhaksiltaan kämpille. Mielessä pyöri tasan yksi haave, KitKat-suklaapatukka. Hoin mielessä rimpsua ”kitkatkitkat” ja painelin loppumatkan kotiin. Kämpän pihassa ryöstin Villen rahat ja painelin suklaakaupoille ennennäkemätöntä vauhtia.
Tässä se taas nähtiin kuinka pitkissä suorituksissa on tärkeää huolehtia tasaisesta energian ja nesteen nauttimisesta. Täydenmatkan trillä ei ole varaa kokea kovin voimakkaita KitKat-hetkiä.
Suunnittelimme reittimme etukäteen ja tiesimme kyllä, että pitkä ajo olisi tiedossa. Arviomme mukaan lenkki tulisi olemaan noin neljä tuntia. Tosin arvioiteassa reitin pituutta perinteiseltä paperilituskakartalta, suattaapi siihen tulla heittoa.
Lähdimme aamusta liikeelle ja jälleen sataprosenttinen auringonpaiste toi hyvää fiilistä ajoon. Tällä kertaa reitinvalinta osui kohdille ja pääsimme varsin nopeasti ajamaan rauhallisia ja kauniita pikkuteitä. Maisemien ja pikkuteiden ansiosta taisin päästä ensimmäistä kertaa maantiepyöräilyn tunnelmiin a la España.
Heti alkuun minulla oli myös vaikeuksia havaita reitille osuvia ylämäkiä. Suomessa niiden havainnointi on mielestäni helpompaa. Ainakin pääkaupunkiseudulla, jossa eniten ajelen, ylämäet ovat lyhyitä ja teräviä. Espanjan suunnalla taas ylämäki saattaa olla esim. 10 kilometriä pitkä, mutta se hivuttautuu ylöspäin aika ovelasti. Jaloissa tuntuu mäki, mutta jos puusto saattuu sopivasti peittämään, niin silmissä mäki ei oikein näytä miltään.
Loppujen lopuksi päivän treeni taukoineen kesti noin 9 tuntia, noususummaksi muodostui 3 kilometriä ja matkaa taisi kertyä 140 kilometriä. Helteisessä kelissä ja hieman haastavassa energiansaantipolitiikassa väliin mahtui muutamia synkkiä hetkiä.
Ensimmäinen näistä tummumisista tapahtui ennen puoliväliä. Olimme kinkanneet Villen kanssa yhtä syntistä ylämäkeä jo ties kuinka kauan ja juomamme alkoivat olla vähissä. Kieli pitkällä odotimme jokaisen mutkan jälkeen ensimmäistä paikkaa, josta saisi juomista. Onneksi sellainen löytyikin melko pian kun saavutimme mäen päällä olevan hylätyn juoma-automaatin. Tarjosimme sille rusinaisin suupielin viimeisiä kolikoitamme, mutta alkuun mokoma vehje hylki niitä. Noh, lopulta rakkine virkosi lepotilasta, nielaisi rahamme ja antoi meille vastineeksi kylmää kokista. Eipä ole kokis ihan hetkeen yhtä hyvälle maistunut.
Toinen tummuminen taisi sattua reitin puoliväin tienoille, kun tienristeyksen jälkeen nenän eteen tupsahti liikennemerkki, joka kertoi tämmöiselle yksinkertaiselle ihmiselle mäen nousukulman. Se oli 10 astetta se, ei tarvinnut enää arpoa ollako vai eikö olla mäessä. Tottumattomalle helteen piiskaamalle pohjoismaalaiselle se oli täydellisintä herkkua niin kauan kunnes iski verensokerien vajaukset. Geelilimaa innolla suuhun ja vointi oli hetken päästä taas kohdillaan.
Kolmas selkärangan nitkahdus osui aivan viimeisille kilometreille. Loppumatka oli nimittäin tasaista hyväpintaista asfalttia ja tuntui että siinä sai paahdettua vähän kovempaa vauhtia. Paahtaminen loppui tosin lyhyeen kun verensokerit olivat alhaalla jälleen. Siinä vaiheessa päätin hidastaa tahtia ja ajella rauhaksiltaan kämpille. Mielessä pyöri tasan yksi haave, KitKat-suklaapatukka. Hoin mielessä rimpsua ”kitkatkitkat” ja painelin loppumatkan kotiin. Kämpän pihassa ryöstin Villen rahat ja painelin suklaakaupoille ennennäkemätöntä vauhtia.
Tässä se taas nähtiin kuinka pitkissä suorituksissa on tärkeää huolehtia tasaisesta energian ja nesteen nauttimisesta. Täydenmatkan trillä ei ole varaa kokea kovin voimakkaita KitKat-hetkiä.
0 kommenttia:
Lähetä kommentti